53. Hervannan pimeissä metsissä 20.-21.11.2021

"Lähden Hervannan pimeisiin metsiin yöksi." Joo-o, ei ehkä jokaisen äidin suosikkilause kuulla. Me tosiaan lähdettiin laavuretkeilemään partio- ja vaelluskaverini Olivian kanssa upouudelle Viitastenperän laavulle Hervantajärven rantaan. Laavu on valmistunut muistaakseni tämän vuoden syyskuussa, joten pitihän se päästä korkkaamaan. 

Lauantaina klo 14 pintaan lähdettiin kohti Hervantaa ratikan kyydillä, Suomen syksyssä kun pitää lähteä aikaisin jos haluaa nähdä edes hieman päivänvaloa. Ratikan päätepysäkki Hervantajärvellä sijaitsi parin kilometrin päässä laavusta, todella helposti saavutettava retkikohde siis! Pysäkiltä matka jatkui ensin hieman isompaa pururataa pitkin, jonka jälkeen päästiin pienemmälle metsäpolulle. Reitti laavulle kulki metsän halki ensin isojen kallioiden päälle, ja sieltä laskeuduttiin alas laavulle, joka rakennettu ihan rannan tuntumaan kumpareen sisään. Se sulautui hyvin ympäristöönsä eikä sitä erottanut takaapäin ollenkaan. Muodoltaan rakennelma kaareva ja moderni, eteen oli sijoitettu nuotiopaikka. Polku laavulle ei nousujen ja laskujen vuoksi ollut helppokulkuisin, mutta kuitenkin selkeästi erottuva ja hyvin merkitty ja ylläpidetty. Me partiolaiset haluttiin päästä parempien maisemien ääreen, joten ei menty "pääreittiä" pitkin vaan suunnattiin pienemmille mutkitteleville poluille kallioiden laidalla. Maisemat olivat toki rämpimisen arvoiset!

Matkalla laavulle meitä tuli vastaan useampi retkiporukka, jotka olivat jo lähteneet kotimatkalle. Laavullakin oli nuotion äärellä muutama pariskunta, jotka hekin suunnittelivat jo lähtöä. Lyhyt valoisa aika oli selvästi saanut ihmiset liikkeelle hyvissä ajoin. Me saavuttiin laavulle ehkä kolmen jälkeen, jolloin ensimmäiset merkit hämärästä hiipivät metsään, neljältä oli jo ihan pimeää, pimeys viimeistään karkotti viimeisetkin retkeiläiset ja jäimme yksin pimeän metsän syleilyyn. Valmiin nuotion äärellä alettiin ensimmäisenä valmistella päivällistä, herkullisia nuotionyyttejä. Jokaiseen retkeen kuuluu jokin vastoinkäyminen: tällä kertaa unohdettiin kotiin jääkaappiin sekä nuotionyytteihin tarkoitettu härkis että aamupalapuurot, hups näitä sattuu. Nyyteissä oli tällä kertaa täytteenä kesäkurpitsaa, feta-juustoa, kirsikkatomaatteja ja nuudeleita. Nyytit lämmitettiin nuotiolla ja sitten ei muuta kuin ääntä kohti, nam! Jälkiruoaksi oli suunniteltu lettuja, mutta todettiin että vatsat täyttyi sen verran pääruoasta että lykätään letut illammalle. On aika hauskaa miten kotona pesee veitset jokaisen käytön jälkeen, mutta retkellä käyttää surutta samaa puukkoa ruoanlaittoon ja polttopuiden vuolemiseen...

Useilla nuotiopaikoilla tarjotaan polttopuut, joskus valmiina klapeina ja joskus isompina pölleinä joista täytyy itse pilkkoa pienempiä. Tällä laavulla puuliiteristä löytyi metrinmittaisia halkoja, joita sitten reippaina tyttöinä ensin sahattiin pienemmäksi ja sitten hakattiin kirveellä klapeiksi. Loistava iltajumppa kerrassaan! Polku laavulta liiterille ja huussille oli varsinainen esterata: matkalla oli isoja kivenmurikoita ja liukasta sammalta. Kieli keskellä suuta sai kulkea, ettei taittanut nilkkaansa tai telonut itseään kompastumalla. Ehkä pidemmällä aikavälillä polku painautuu selkämmäksi ja löytää uomansa, uutukaiselta laavulta ei kai voikaan olettaa valmiiksi tallattua polkua. 

Pimeä laskeutui metsään ja hiljaisuus sen mukana. Kaukaa kaikui ratikkakiskojen kirskuntaa ja muutama lintu ylitti yöpaikkamme. Illalla pitkälti friteerasimme itseämme savussa, ihanaa mennä maanantaina töihin savunhajuisessa takissa, paransimme maailmaa ja paistelimme iltapalaksi lättyjä rauhalliseen tahtiin. Kuopan pohjalla sijaitsevalle laavulle ei tuuli juuri osunut ja lämpötila oli muutaman asteen plussalla, oikein kiva loppusyksyn keli. Kesällä tällainen rannassa sijaitseva kuopan pohjalla oleva tuuleton paikka on varmaan ihan täynnä sääskiä, ajatuskin puistattaa. Nuotio valaisi laavun kauniisti, rannasta katsottuna laavu hehkui lämmintä valoa. 

Iltapalalättyjen jälkeen vaihdettiin yövaatteet päälle ja käperryttiin makuupussien lämpöön. Mulla oli mukana alkukeväästä ostamani superlämmin untuvapussi, jossa nukuin helmikuussa Jannen parvekkeella. Päälle puin fleecehaalarin, merinovillasukat, tavalliset villasukat, pipon ja kaulurin. Silmät laitettiin kiinni klo 20.30 aikoihin ja herätyskello laitettiin soimaan aamukahdeksaksi, aikaa nukkumiselle oli siis noin 11,5h. 

Tärkein kysymys: Tuliko yöllä kylmä?

Ei tarvinnut palella! Välillä jaloissa tuntui viileältä, mutta siitäkin päästi yli liikuttelemalla niitä hieman. Unta riitti herätyskellon soittoon saakka, toki en nukkunut yhtäjaksoisesti koko yötä. Muutaman tunnin välein piti herätä vaihtamaan asentoa, laavun puinen lattia ei ollut ehkä se ergonomisin nukkuma-alusta. Lonkat ja lantiokin välillä huusivat että olisi jo aika vaihtaa asentoa, kova luu kovaa alustaa vasten ei sekään ole se miellyttävin vaihtoehto. Aamun ehdottomasti vaikein hetki on nousta pois makuupussista ja alkaa vaihtaa vaatteita.

Aamuhämärässä maisema laavusta rantaan oli kuin taulu: laavun kaareva katto kehysti täysin tyyntä vedenpintaa, johon vastarannan puut heijastuivat. Yön aikana oli lämpötila laskenut pakkasen puolelle ja maahan sateli hiljalleen valkoista huntua. Puiden oksilla oli hento lumikerros ja tikka nakutti jossain kaukana. Valkenevan aamun äänimaailmaan lisättiin vielä nuotion rätinä, ihana seesteinen aamu. 

 

Ennen aamupalaa kävin vielä hakkaamassa hieman lisää polttopuita. Aamupalaksi tehtiin opiskelijalämppäreitä: lämpimiä voileipiä joiden välissä oli vain voita ja juustoa. Leivät lämmitettiin folioon käärittyinä ja niiden kylkeen keiteltiin aamuteet. Aamu kirkastui nopeasti ja sininen taivas pilkotti puiden välistä jo ennen kymmentä. 

Rauhallisen aamun jälkeen lähdettiin taapertamaan kohti Makkarajärveä. Polku kulki muutaman suoalueen läpi, välillä pitkospuita pitkin ja välillä supermärässä maassa, onneksi on vedenpitävät kengät. Pakkanen kiristyi aamupäivän mittaan, aamulla tarkeni vielä villatumpuilla mutta lounaaseen mennessä piti kaivella esille toppahanskat. Myös nenä aisti ilman kylmenemisen ja pakkanen piikitti poskia. Lounaaksi nautittiin hernekeittoa ja ruisleipää Makkarajärven nuotiopaikalla, täysin tyyni pieni järvi huokui rauhallista tunnelmaa. Makkarajärveltä oli lyhyt matka ratikkapysäkille, jossa meitä sopivasti odotteli tyhjä ratikka. Matka takaisin kotiin saattoi siis alkaa!

Retkille pakkaaminen tuntuu kerta kerralta helpommalta: kasassa on jo aika perussetit varusteita, jotka lähtevät lähes joka reissuun mukaan. Nyt alkaa myös olla jo hahmotusta minkä verran ja minkälaisia vaatteita millaisellekin retkelle tarvitsee. Toki joka kerta huomaa myös jotain mitä olisi vielä kiva haalia itselle. Tällä hetkellä kaipaisin lasten tumpunpidikkeitä (esim. tällaisia), eli siis klipsuja joilla saa tumput roikkumaan takin hihoista. Olisi superkätevää kun ei tarvitsisi aina hakea mihin on milloinkin hanskansa laskenut, tai jos kävellessä tulisi käsien hiki voisi vain päästää hanskat roikkumaan. Täytyypi katsella kirjoitanko joulupukille vai tulisiko jossain sopivasti vastaan.

Heini