50. "Oletko ihan oikeasti aikuinen?", Sudenpentujen päiväretki 2.10.2021

Lauantaiaamuna aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ilma oli raikkaan syksyinen. Meillä oli sudenpentujen kanssa treffit Tampereen linja-autoasemalla, josta lähdettäisiin yhdessä Nyssellä kohti Lempäälää ja Saarijärven laavua. Kokoontumispaikalle saapui ripotellen reippaita ja jännittyneitä ykkös- ja kakkosluokkalaisia sudenpentuja, kolmosluokkalaisten olivat olleet jo edellisen yön retkikohteessa yötä. Viime vuonna kun mun edellinen ryhmä oli kolmosella mekin nukuttiin yötä laavussa, siitä voi lukea täältä. 

Meidän ykköluokkalaisia Kuutteja ihan selvästi jännitti, olihan tämä heille ensimmäinen isompi partioretki. Syksyn eka retki on aina päiväretki, marraskussa päästäänkin sitten yöretkelle. Ensimmäinen yöretki on meille johtajillekin aika jännittävä, silloin nähdään ensimmäisen kerran kenelle tulee herkästi koti-ikävä. Yleensä koti-ikävästä selvitään yhdessä kavereiden ja johtajien tuella. Se onnistumisen ja pärjäämisen kokemus minkä lapsi itselleen saa selvittyään retken loppuun saakka koti-ikävästä huolimatta on mittaamattoman arvokas, sen takia pyrin panostamaan näihin koti-ikäväasioihin retkillä 110%. 

Bussiin ehdittiin ajallaan ja matka kohti Lempäälää saattoi alkaa. Ihanasti sudenpennut viihdyttivät toisiaan bussissa, bongailivat ikkunoista maisemia ja spekuloivat mitä retkellä mahtaa olla ruokana. Liian nopeasti 40 minuutin matka ei kuitenkaan taittunut, me johtajat saatiin varmaan 20 kertaa vastata kysymykseen "Joko ollaan perillä?". Mun vakivastaukset tähän kysymykseen on aikalailla "Ei ihan vielä", "Kyllä sä sitten huomaat kun me ollaan" ja "Vielä menee suunnilleen x minuuttia". Viimeisenä bussimatkan haasteena oli selvittää kuka saa painaa maagista punaista stop-nappia, ai että mikä haluttu kunniatehtävä. Noissa napeissa bakteerit varmaan nai toisiaan, mua ei kiinnosta koskea niihin enempää kuin on pakko, joten mulle sopi oikein hyvin että lapset saavat hoitaa painamisen. Lopulta sovittiin että minä lasken N-Y-T-NYT ja sitten kaikki saavat painaa yhtäaikaa nappia.

Nysse jätti meidät Lempäälän jäähalille, josta matka jatkui kohti metsää. Jäähallilta laavulle on matkaa noin 2 kilometriä, oikein kivanpituinen pätkä lasten kanssa käveltäväksi. Kotona jokainen oli saanut pakata retkireppuihinsa pienet välipalaeväät, joiden voimalla käveleminen sujuu reippaammin. Nämä eväät selkeäasti poltteli lasten repuissa, ei oltu edes metsään asti ehditty kun joka toisella askeleella joku kysyi "Joko voidaan syödä niiiitä eväitä?". 

Ensimmäiseksi pysähdyspaikaksi otettiin urheilukentän ja jäähallin vieressä oleva kuntoilusysteemi, jossa lapset kiipeilivät innoissaan. Mulla jätti sydän aina välillä lyönnin välistä, kun joku roikkuu pää alaspäin ja toinen hyppää metallitangolta toiselle. Kun pahimmat liikaenergiat oli purettu jatkettiin matkaa kohti metsää. Matka laavulle taittui ensin pururataa pitkin ja myöhemmin metsäpolulla seikkaillen. 

 

Pururadalla pysähdyttiin ensin leikkimään, kolmosluokkalaiset sudenpennut (Ketut) olivat edellisenä iltana laavulle matkatessaan jättäneet meille kirjeen puuhun sidottuna. Kirjeessä oli pieni tarinanpätkä ja kettuaiheinen leikki. Leikkien jälkeen tuli taas tusina kysymystä evästauosta, tässä kohtaa todettiin johtajien kesken että ehkä on parempi hoitaa se alta pois niin loppumatka taittuu mukavammin. Valittiin siis sopiva eväspaikka pururadan vierestä ja jäätiin herkuttelemaan eväillä.  

Mulla oli mukana karjalanpiirakoita, smoothiepussi ja pillimehu. Sudenpennut katsoivat hetken mun eväitä ja yksi sanoi: "Sulla on tuollaiset pikkulasten eväät kun on pillimehu ja toi smoothie. Oletko sä Heini ihan oikeasti aikuinen?". Tuota tuota, tähän saakka olen kuvitellut olevani ihan oikeasti aikuinen. Mutta kun tarkemmin miettii, niin isi kyllä maksaa vieläkin mun puhelinlaskun. Täytyy seuraavalla kerralla pyytää sudenpennuilta määritelmää oikeasti aikuiselle.

Evästauon jälkeen matka jatkui reippaasti läpi metsien. Lapset on hauskoja kun ne koko ajan selittää jotain, ihan kun niiden ei tarvitsisi edes vetää henkeä välissä, suu käy aivan tauotta. Mä tykkään kyllä pääasiassa lasten jutuista, ne on omalla tavallaan niin hauskoja ja lasten näkökulmasta moni asia elämässä on värikkäämpi kuin aikuisten maailmassa. 

 

Metsäpolku johdatti meidät laavulle, jossa päästiinkin heti aloittelemaan ruoanlaittoa. Meidän oli tarkoitus tehdä nuotiolla samoja nyyttejä kuin tehtiin johtajaporukalla Kömmänässä, mutta foliot olivat jääneet vahingossa matkasta pois. Päädyttiin siis tekemään nuudeleita ja paistettuja kasviksia. Partioretkillä lapset pääsevät lähes aina tekemään itse oman ruokansa, itse tehtynä kaikki maistuu lasten mielestä paremmalta. Omilleen muuttamisen jälkeen mun mielestä toisten tekemä ruoka maistuu parhaalta. Sudenpennut pilkkoivat kasvikset ja paistelivat niitä pannulla nuotiolla. Nuudelit maistuivat kaikille, mutta paistetuille kasviksille osa näytti punaista valoa. Terveydenhoitajaminäni on kuitenkin tyytyväinen, kun sain huijattua ihan jokaisen lapsen syömään edes jonkin verran kasviksia. 

  

Jälkiruoaksi paisteltiin tikkupullia. Tikkupullan paistaminen on taitolaji, jota oppii tekemällä. Mun salaisuus on pyörittää pullaa koko paistamisen ajan ("Heini sä pyörität tota kuin porsasta vartaassa!" -3lk sudenpentu), jolloin se paistuu tasaisesti joka puolelta. Tärkeää on myös pitää tikkua ihan vaakatasossa, jos paistotikku on kallellaan kuin makkaraa paistaessa toinen pää pullasta palaa. Tällä kertaa sain aikaiseksi täydelliseksi paistetun pullan! Oi että, tällaista tapahtuu vain kerran elämässä. 

Järjestettyä ohjelmaa ei tällä retkellä lasten puolesta kaivattu. Meillä johtajilla oli rastirata suunniteltuna, mutta päädyttiin jättämään se välistä. Lapset viihtyivät metsässä seikkaillen ja retken suurin hitti oli valtava kivi, jonka päälle pystyi kiipeämään. Aika hurjan näköistä oli välillä lasten leikki kiven päällä, ei kuitenkaan onneksi niin hurjan että olisi pitänyt kieltää kivelle kiipeäminen. Eipä ne tasapainotaidot ja motoriset taidot kehity jos niitä ei saa harjoitella, välillä täytyy vaan laittaa kädet ristiin ja toivoa parasta kun lapset toteuttavat itseään. 

Kun leikit oli leikitty pakattiin kimpsut ja kampsut reppuihin ja aloitettiin paluumatka. Pitkän päivän jälkeenkin lapset jaksoivat reippaasti kävellä 2 kilometrin matkan takaisin parkkipaikalle, josta vanhemmat tulivat reippaita retkeläisiä hakemaan. Tällä retkellä ei sattunut yhtään ensiapua vaativaa haaveria, rasti seinään! Lasten kanssa jo retkellä todettiin, että onneksi on lauantai. Lauantai on karkkipäivä, retken jälkeen siis ansaitusti viettämään sitä.

Heini